Västäräkistä vähäsen, puoli kuuta peipposesta, pääskysestä ei päivääkään…

 

Kevät ja jo kesäkin keikkuen tulevi, ja aurinko paljastaa jälleen talven aikana varastoidut ihanat villakoirat ja pölyhiukkaset ja savun harmaat lasit ja….Ihana ystävämme aurinko!! Se saa mielen herkistymään, iloiseksi ja vallattomaksi. Se tuo uskomattoman energialatauksen ja taas kerran miettii, miten ihmeessä sitä selvisikin pitkästä pimeästä kaudesta. Mutta me selvisimme ja riemumielin kirmaamme kohti kesää.

Näin jo ehkä aikuisiän kynnyksellä, tulee miettineeksi omaa elämänsä kevättä taaksepäin. Tuskallisen tuntuisen hitaasti kulunutta lapsuutta, villiä nuoruutta, elämän syleilemää nuoren aikuisen elämää ja niitä surullisen kuuluisia ruuhkavuosia, joista ei juurikaan mitään muista.  Nyt tässä vaiheessa virrankulkua, kun elämää on jo ehkä yli puolet takana, alkaa miettiä mitä on tullut tehtyä ja mitä tekemättä jättänyt. Virran kulku kun vain kiihtyy ja se vie iloisesti mukanaan.  Mutta pitäisikö olla kuitenkin tyytyväinen, että vielä siis virtaa 🙂

Elämä on heitellyt, tuonut hyvää ja tuonut pahaa, mutta koskaan ei ole hylännyt. Eikä koskaan aikaisemmin ole ollut näin varma olo, mitä juuri minä haluan elämältäni ja mitä ainakaan en halua. Ainakin toistaiseksi.. Illuusiotako? Ei lainkaan. Kypsänä aikuisena naisena tiedän, että nyt on minun aikani. Haluan toteuttaa omia unelmiani, toiveitani, haaveitani.. Ja minulla on lupa siihen! Olen tarpeeksi vahva uskomaan itseeni ja myös toisiin ihmisiin. Olen tarpeeksi nuori toteuttamaan unelmiani. Olen tarpeeksi älykäs ymmärtämään, että kaikella on aikansa. Minulla on siis lupa ja aion noudattaa intuitiotani ripauksella järkeä, hyppysellisellä onnea ja tujauksella tunnetta.

Tämän samaisen tunteen luulen tunnistavani monessa vastaanotolla käyneessä asiakkaassammekin. Hyvin monet ovat kommentoineet, että nyt kun minulla vihdoinkin on omaa aikaa..ja kun lapsetkaan eivät enää tarvitse minua jatkuvasti..ja ukkokin pärjää jo jotenkuten omillaan tai sitten voi olla pärjäämättä…Nyt voin siis panostaa itseeni ja erityisesti hoitaa itseäni. Voiko parempaa olla kuin todeta, että en tarvitse toisten lupaa tai hyväksyntää tekemisilleni ja minä voin ja kykenen. Miksi meille naisille onkin niin vaikeaa vain ottaa jotain itsellemme? Imemmekö jo äidinmaidossa tietyt asenteet liittyen naiseuteen, äitiyden myyttiin ja yleensäkin ihmisenä olemiseen?

Ikuisia kysymyksiä mutta ei varmasti ikuisia arvoituksia. Näin kaikkien kevätjuhlien tohinassa, muistetaan myös hengähtää ja ottaa sitä omaa aikaa, vain itselle. Meillä on lupa 🙂

Auringon paistetta kaikille!

24.5.2011 Helena

Jaa artikkeli

Share on facebook
Share on twitter
Share on whatsapp
Share on email